Suomessa on enää noin 80 000 veteraania, jotka lunastivat maamme meille kalliilla hinnalla. Sotaan joutuivat sekä aikaiset miehet että nuorukaiset. Ystäväni oli ollut vielä alle 20 vuoden, kun hän oli joutunut astumaan palvelukseen ja rintamalle.

Ystäväni oli ensimmäinen mies, jonka olen kuullut kertovan omista tuntemuksistaan juoksuhaudassa. Oli yhdistyksemme miesilta, jossa olin mukana kuljettajan roolissa. Miehet puhuivat rauhasta, sen tärkeydestä ja sen vaalimisesta. Ystäväni perhe oli kärsinyt kansalaissodan, mikä veljessotana oli jakanut Suomen kansaa. Hirmuteot ja kiusanteot itsenäisyytemme alkuvaiheessa, kun oli ollut vallanjaon aika uudessa kansakunnassa, oli lyönyt syvät arvet perheisiin. Mutta isänmaan tarviessa puolustusta, miehet tarttuivat aseisiin hyökkääjiä vastaan ja naiset haavasiteisiin sekä auran kahvoihin.

Kyyneleet valuivat ystäväni ja meidän kaikkien silmistä, kun hän kertoi, miten oli vain noustava ylös juoksuhaudassa ja alettava ampumaan noita, nyt johtajien vihollisiksi tekemiä miehiä. Yhtä nuoria ja yhtä shokissa. Ystävääni oli pelottanut ja kauhistuttanut hirveästi, mutta tappamatta muita hänet olisi tapettu noissa hyökkäysaalloissa. Moni haavoittui ja moni kuoli noina hirveinä vuosina. Kotona odotettiin työntekijöitä ja jatkajia. Sodasta ei palanneet samat henkilöt kuin sinne lähti. Haavat olivat joko näkyviä tai sitten sielussa. Kunpa ei kenenkään tarvitsisi tulevaisuudessa lähettää läheistään sotaan.

Perjantaina 27. huhtikuuta on jälleen kansallinen veteraanipäivä. Muistan sinua ja kohtalotovereitasi kiitollisuudella. Vielä viimeisistä sankareista on pidettävä kunnolla huolta. Vaurastuvalla Suomella on siihen varaa. Riittävät ja yksilölliset koti-, kuntoutus- ja laitospalvelut on taattava näille miehille ja naisille, jotka omilla kärsimyksillään lunastivat Suomen itsenäisyyden.

Haluan myös onnitella 50-vuotista juhlavuottaan viettävää Suomen Sotaveteraaniliittoa.